<
A
A
Peikonlehti

Olipa kerran pikkuinen peikkopoika nimeltä Sammalvarvas. Sammalvarvas asui Taikametsässä äidin, isän ja siskon kanssa. Taikametsä oli suuri ja siellä asui paljon väkeä: eläimiä, peikkoja, velhoja ja menninkäisiä. Muutama keijukainenkin asui Laululähteen reunoilla. Lähde oli lähellä peikkojen koloa, ja keijujen laulua oli hauska kuunnella iltaisin. Peikkoperheellä oli oikein mukava pesäkolo ison kannon alla. Se oli lämmin ja sammallilla pehmustettu. Siellä he elivät muuten onnellisina, mutta peikkopoika oli kovin tottelematon. Äitipeikko sanoi: ”Ei saa kiskoa siskoa hännästä!” mutta Sammalvarvas kiskoi siskon hännästä, niin että pikkusisko alkoi itkeä. Äitipeikko sanoi: ”Pitää tulla ajoissa kotiin syömään!” mutta Sammalvarvas huiteli pitkin metsää ja mäkiä, ja ruoka-aika oli jo mennyt aikoja sitten, kun peikko lopulta palasi pesäkoloon.
Peikkolapset saivat mennä Taikametsässä minne tahansa muualle, mutta eivät Mustan lammen taakse. Se oli vaarallinen paikka. Kukaan muukaan metsän asukkaista ei uskaltanut mennä sinne. Äiti ja isä varoittelivat aina lapsiaan: ”Ei saa mennä Mustan lammen toiselle puolelle! Siellä asuu ilkeä velho Kukuroo. Ja jos joskus näette Kukuroon, älkää ikinä, missään tapauksessa, sanoko sen korvia isoiksi.” Velho oli näes hyvin turhamainen, ja suuttui, jos joku mainitsi sen isoista korvista.
Eräänä päivänä Sammalvarvas osui Mustan lammen rantaan ja tähyili toiselle puolelle. Mitähän siellä oli? Ei kai se haittaisi, jos kävisi kurkistamassa, ihan pikkuisen vaan? Uteliaana peikkopoika kiersi lammen ja katseli ympärilleen. Lammen rannalla kasvoi isoja saniaisia. Siellä oli ihan hiljaista. Hö! Ei kai tämä niin vaarallinen paikka voinut olla? Peikkopoika hyppeli saniaisten seassa. ”Ha haa! Minäpä olen Mustan lammen toisella puolella!” se ajatteli – ja törmäsi velhon selkään. Velho Kukuroo kääntyi ärtyneenä ympäri. Kuka kehtasi töniä häntä? Velho oli iso ja ilkeän näköinen. Ja hänellä oli valtavat korvat. ”Miten sinulla on noin isot korvat?” Sammalvarpaan suusta pääsi. Silloin velho suuttui. Kukuroon ilme synkistyi entisestään. Velho ojentautui täyteen mittaansa ja kohotti kätensä. Sitten hän taikoi ja mutisi kamalia loitsuja. Velhon sormista sinkosi salamoita ja osui peikkoon. Siinä samassa pikkuinen peikko muuttui kasviksi. Sillä oli paljon varsia ja joka varren päässä oli lehti, joka oli yhtä iso, kuin velhon korvat. ”Siinä on sinulle korvia!” Kukuroo äyskäisi ja jätti onnettoman peikon kasvamaan lammen rannalle. Se oli tottelemattoman peikon kohtalo. Sammalvarvas jäi ikuisiksi ajoiksi kasvamaan Mustan lammen rannalle. Niin syntyi kasvi nimeltä Peikonlehti. Joskus yöllä, kun kukaan ei huomaa, peikonlehti itkee yksinään ja katuu omaa tottelemattomuuttaan.

Kirjoittanut Päivi Honkakoski


Kysymyksiä


Tehtävä