<
A
A
Unni ja Eetu

Pikku pupu Unni sulki silmänsä ja huokaisi syvään. Monta päivää oli satanut ja ollut kylmää, mutta nyt aurinko paistoi taas. Unni istua kökötti aukion laidalla keskellä apilapuskaa ja nautti täysin siemauksin auringon lämmöstä. Maha täynnä apilaa pikku pupua alkoi nukuttaa. Se haukotteli, avasi silmänsä – ja näki ketun kuonon sentin päässä omasta kuonostaan. Unni vinkaisi, hyppäsi kauhusta puoli metriä ilmaan ja säntäsi pakoon. Se juoksi henkensä edestä ja teki oikeaoppisia väistöliikkeitä, niin kuin äiti oli opettanut. Hetken kuluttua Unni huomasi, ettei kukaan ajanut sitä takaa. Hämmästyneenä pupu pysähtyi. Mitä tämä nyt oli? Joku ansa? Unni lähti varovaisesti takaisinpäin. Tullessaan aukiolle Unni kurkkasi varovasti ison koivun takaa. Kettu istui juuri siinä, missä pupu oli sen viimeksi nähnyt, ja näytti surulliselta. Se oli oikeastaan vasta ketun poikanen. Unni oli kahden vaiheilla. Hiipiäkö vain huomaamatta pois? Vai pitäisikö ottaa selvää, mitä oikein oli tekeillä? Unni valmistautui tarvittaessa pinkaisemaan jälleen pakoon, kurkotti varovasti nenäänsä pidemmälle puun takaa ja sanoi kokeeksi: ”Hei.” Kettu kohotti katseensa, mutta ei liikahtanut minnekään. ”Hei”, se sanoi ja oli sitten hiljaa. Unni odotti. Kettu vain istui paikoillaan surullisen näköisenä. Unni hivuttautui varovasti pois puun takaa ja kysyi ketulta: ”Mikä hätänä?” Se tunsi itsensä ihan typeräksi. Ei pupujen pitänyt kysyä ketuilta, mikä hätänä. Pupujen piti juosta pakoon, kettujen ajaa niitä takaa ja syödä ne. Tässä oli nyt jotakin ihan pielessä, mutta Unni ei tiennyt, mitä. ”Minä toivoin, että sinä voisit olla minun ystäväni”, kettu sanoi hiljaa. ”Eikö sinulla ole kettuystäviä?” pupu kysyi ihmeissään. ”Ei”, kettu vastasi. Unni pohti asiaa. Äiti oli sanonut, ettei ketään saanut jättää yksin, vaan piti leikkiä kaikkien kanssa. Toisaalta Unni ei ollut ihan varma, koskiko sääntö myös kettuja. ”Etkö sinä aio syödä minua?” Unni kysyi. ”En”, kettu vastasi. No, kovin puhelias tämä kettu ei ainakaan ollut. ”Miksi et?” Unni tiedusteli tarkennusta. ”Äiti on sanonut, ettei mitään pörröistä saa syödä”, ketunpoikanen selitti ja pupu teki kaikkensa näyttääkseen oikein pörröiseltä. Ketun äidillä tuntui olevan hyvät periaatteet. ”Me syödään kaloja ja sieniä ja semmoisia”, kettu jatkoi, ”Siksi kai toiset ketut kiusaavatkin minua.” ”Sinulla on viisas äiti”, Unni sanoi ja hyppeli varovasti aukion yli ketunpoikasen luo, ”Mikä sinun nimesi on?” ”Minä olen Eetu”, kettu vastasi varovaisen toiveikkaana. Alkaisiko tämä pupu hänen ystäväkseen? ”Minä olen Unni”, Unni esittäytyi. ”Olisitko sinä minun ystäväni?” kettu kysyi. ”Joo”, pupu vastasi, ”Ollaanko hippasta? Saanko minä olla hippa? Olen aina halunnut ajaa kettua takaa!” Molemmat lähtivät nauraen juoksemaan ja kettu huuteli: ”Apua! Apua! Pupu ajaa minua takaa!”
Kaksi muuta pupua sattui hyppelemään aukion ohi ja katsoivat hämmästyneinä näkyä. ”Onko tuo Unni?” vanhempi pupu kysyi ja siristeli silmiään nähdäkseen paremmin. ”On”, toinen pupu vastasi, ”Onpas meillä siinä harvinaisen rohkea ja huimapäinen pikku pupu!”

Kirjoittanut Päivi Honkakoski


Kysymyksiä
Miksi kettu oli surullinen?
Mitä pupun äiti oli opettanut toisten kanssa leikkimisestä?
Olikohan ketusta kiva, kun pupu alkoi sen ystäväksi?
Mitä sinä voisit tehdä, jos näet jonkun olevan aina yksin?


Tehtävä
Tehkää sadusta nukketeatteriesitys. Jos teillä ei ole sopivia nukkeja tai käsinukkeja, voitte askarrella hahmot paperista.