<
A
A
Tottelematon keiju

Olipa kerran pieni keijutyttö nimeltään Sarabella. Sarabella oli aina hyvin tottelematon. Se ei mennyt nukkumaan, kun keijuäiti käski. Se ei tullut syömään, kun huudettiin. Se ei uskonut, kun jotakin kiellettiin.
Eräänä päivänä Sarabella lähti ulos lentelemään. “Älä mene kauas”, äitikeiju huusi tyttärensä perään, “Kohta alkaa satamaan!” Keijut eivät kestä sadetta, niiden siivet ovat niin herkät ja hennot. “Joo joo”, Sarabella lupasi - ja unohti lupauksensa saman tien. Eihän täällä ollut pilviäkään. Äiti oli väärässä. Miten täällä nyt satamaan alkaisi? Pikku keiju ei uskonut äitiään, vaan lensi kauas, metsän toiselle reunalle asti. Siellä oli kaunis niitty vuorenrinteen juurella. Niityllä Sarabella lenteli ympäriinsä ja punoi itselleen kukkaseppeleen.
Pikku keiju ei yhtään huomannut, kuinka uhkaavat pilvet vyöryivät taivaalle. Yhtäkkiä tipahti iso sadepisara. Sitten toinen. Pisaroita alkoi tipahdella yhä tiheämpään. Sarabella pakeni kauhuissaan vuoren onkaloon suojaan. Kohta satoi aivan kaatamalla. Äiti oli ollut oikeassa. “Kunpa olisin uskonut äitiä!” pikku keiju ajatteli kyyneleet silmissään. Sade jatkui ja jatkui. Keijukainen värjötteli surkeana luolan suulla. Se ei päässyt lähtemään minnekään. Ilta alkoi jo hämärtyä. Sade vain jatkui. Sarabellaa pelotti. Mitä, jos sade jatkuisi koko yön? Hän ei pääsisi kotiin, vaan joutuisi nukkumaan yksin pimeässä ja kylmässä luolassa. Voi miksi, miksi en uskonut äitiä! Samassa jokin liikahti pimeässä luolan perällä. Pikku keiju kirkaisi pelästyneenä. Mikä peto pimeässä vaani? Keiju vapisi kauhuissaan. Luolan perältä töpötteli esiin uninen pieni menninkäinen. Menninkäinen pysähtyi nähdessään keijun ja hieroi silmiään. Keiju ei kadonnut. Menninkäinen oli ihmeissään. Se ei ollut koskaan nähnyt keijukaista. Keijut liikkuvat näes päivällä ja menninkäiset yöllä. Tämä keijukainen oli selvästi onneton. Eikä sen olisi pitänyt olla enää näin iltamyöhään ulkona. “Mikä hätänä?” menninkäinen kysyi pikku keijulta. Sarabella kertoi nyyhkyttäen, kuinka se ei ollut uskonut äitiä, vaan oli lentänyt kauas kotoa. Oli alkanut satamaan, ja nyt se ei päässyt kotiin. Menninkäistä kävi pikku keiju sääliksi. “Odota vähän”, se sanoi ja lyllersi sateeseen. Menninkäistä ei kastuminen haitannut. Hetken kuluttua menninkäinen palasi mukanaan valtava raparperinlehti. “Tule, minä saatan sinut kotiin”, menninkäinen sanoi. Sarabella astui luolasta ison raparperinlehden alle. Se toimi mainiosti sateenvarjona. Raparperi oli niin iso, ettei pikku keiju olisi jaksanut kannatella sitä itse. Mutta kiltti menninkäinen kantoi raparperinlehteä Sarabellan suojana koko matkan kotiin asti. Niin tottelematon pikku keiju pääsi kotiin. Kotona Sarabella ryntäsi halaamaan äitiä ja lupasi: “Tästä lähtien minä uskon, jos sinä sanot, ettei saa mennä kauas kotoa!” Sitten Sarabella kertoi, kuinka oli joutunut jäämään luolaan ja kuinka kiltti menninkäinen oli saattanut hänet raparperinlehden alla kotiin. Pikku keiju ja äiti kiittelivät menninkäistä monta kertaa.
Seuraavana iltana menninkäinen löysi kolonsa edestä vastaleivotun raparperipiirakan ja tiesi heti, keneltä se oli.

Kirjoittanut Päivi Honkakoski


Kysymyksiä
Mistä äitikeiju varoitti Sarabellaa?
Miksi pikku keiju ei totellut äitiä?
Oliko äiti ollut oikeassa?
Miksi kannattaa uskoa, jos aikuinen kieltää jotakin?
Miten Sarabellan olisi käynyt, jos menninkäinen ei olisi auttanut sitä?
Minkälainen kasvi on raparperi?


Tehtävä
Piirrä menninkäinen saattamassa keijua kotiin sateessa.